I love Helsinki

Nyt ois asunto löytynyt. Se on komea. Ihanat lattiat, paljon valoa (olohuoneen päätyseinä lattiasta kattoon ikkunaa!), pähee keittiö, ihmeellinen alkovinurkka makkarissa ja vaatehuone. Oih. Mutta, mutta, mutta. Tämä ihanuus sijaitsee Tapiolassa, tuossa Espoon melkein ainoassa kaupunginosassa, joka näyttää yhtään miltään (suokaa anteeksi te espoolaiset!). Ja kun minä olen teini-ikäisestä asti haaveillut Töölöstä, Punavuoresta ja vähän myöhemmin Ruoholahdesta. Ajattelin, että kunhan täältä lähiöstä pääsen, asun jossain, mihin voi baarista ja leffasta kävellä kotiin, missä kadulta kuuluu elämän ääniä ja ikkunat likaantuu liian helposti katupölystä.

Tapiola oli lapsuudessa ihmeellinen paikka, jossa Kauniiden ja Rohkeiden tähti söi pizzaa ja Stockmannilta löytyi aina se koko mitä keskustasta ei. Sitten tuli Poika ja bussimatkat. Onhan siellä ihana meri lähellä, kaikki palvelut mitä toivoa voi ja ihmisiä, onhan noita. Mutta asunto on hiljaisen kadun varrella.

Vuokrasoppari kirjoitetaan maanantaina. Olen varma, mutten siltikään. Sisustan jo mielessäni, mutta onko se tavallista muuttostressiä, kun en iltaisin saa unta? Kun huolettaa se, että siirryn vain kauemmas muutamista sosiaalisista kontakteistani. Etten enää matkusta junalla vaan bussilla. Mikä ihmeellinen huolenaihe se muka on?! Se, että muutan kissan kanssa saman katon alle Pojan kanssa johonkin Espooseen, sen pitäisi olla vain upeaa. Ja eihän siellä kukaan pakota ikuisesti asumaan.

Helsinki on kulman takana, lohdutti minua Poika. Miksi se on minulle niin iso asia, kaupunginraja? Onko se identiteettikysymys, asennevamma vai normaalia muutosvastarintaa? Kun kuusi vuotta sitten muutin Helsinkiin, luulin asuvani täällä aina, jos en muuttaisi New Yorkiin tai Berliiniin. Ne oli lapsellisia haaveita, mutta haluan niitä edelleen. Boheemin vuokrakämpän Tiergartenissa, viidentoista neliön kopin upeilla näkymillä Greenwich Villagessa ja sen, mihin aina palaisi, puulattiaisen, isoikkunaisen Kodin Helsingissä.

In therapy.

Lapsuudessa vuosi, teininä muutama, "aikuisena" ainakin neljä. Niin paljon aikaa ja rahaa olen vienyt yhteiskunnalta yrittäessäni selvittää, mikä päässä mättää ja miksi joskus ei käy mikään. Ja kuinka huonosti olen tämän mahdollisuuden käyttänyt! Olen peitellyt kamalimpia ajatuksiani, noloimpia tekojani ja valehdellut niin hyvin, että uskoin itsekin.

Miksi? En tiedä. Mitä se on aiheuttanut? Uskoa siihen, että pää on oikeasti täynnä ihmeellisiä ajatuksia, mutta käsittelen niitä taidokkaammin, koska jos ei mitään muuta, terapiassa oppii käsittelemään ajatuksia. Ymmärtämään syitä ja seurauksia ja analysoimaan itseään, vaikkei sen niin pitänytkään mennä, vaikken maksakaan itselleni huikeaa tuntipalkkaa.

Vai voisiko ollakin vaan niin, että valitsin väärän tyylin, menneisyyden ja alitajunnan tonkiminen ei ole se, mikä minut parantaa vaan ymmärrys, anteeksianto ja toiminta. Eikö se, että voi kerran viikossa käydä puhumassa säästä ja tenteistä ja tyhmistä jutuista, ole jo jotain, vaikkei kertoisikaan oikeasti mitään.

Juuri nyt kikkailen Kelan kanssa, jotta saisin elokuun loppupuolelle tukea takautuvasti. Vielä vuoden olen virallisesti nuori, saan tukea ja voisin olla ihan uusi minä. Se, joka kertoo rehellisesti, että nukuin koko päivän, vihasin kaikkia ihmisiä, en ole syönyt kahteen päivään enkä olisi halunnut tulla tännekään.

Koko ajan, vuosi vuodelta, kaikki muuttuu kuitenkin vielä paremmaksi. Nyt olen jopa välillä onnellinen, jatkuvasti iloinen, mitä en vuonna 2006 ollut ollenkaan. Jotain ansiota sillä kuuluisalla puhumisella on täytynyt olla, joohan?

Suburban horror.

Makasin jo sängyssä valmiina nukahtamaan, kun tajusin puoli tuntia sitten, että joku yrittää saada oveani auki. Jostain syystä aloin täristä pelosta, vaikka tiesin, ettei muilla kuin minulla ja Pojalla ole avainta. Ehkä siitä samaisesta syystä en uskaltanut kysyä oven läpi mistä on kyse tai jopa avata ovea ja ohjata erehtynyt oikeaan paikkaan.

Ääni loppui hetken päästä, mutta palasi taas, mikä pelotti lisää. Lopulta kuului naapurin oven aukaisu ja sulkeutuminen. Sydän hakkaa vieläkin. Oon pelkuri ja haluan jo muuttaa.

...

I was lying in bed ready to fall asleep when I realized half an hour ago that someone's trying to get my door open. For some reason I started to shake with fear even though I knew that no-one but me and the Boy have a key. Maybe because of the same reason I didn't have the guts to ask through the door what's the matter, not to even mention opening the door and guiding the mistaken to the right place.

The sound stopped in a while but came back again, which made me even more afraid. Finally there was a sound of my neighbors door opening and closing. My heart's still bounding. I'm a coward and I so want to move out already.

Lifetimes in a day.

Yhteen viikonloppuun voi mahduttaa viikkoja. Yön design-hotellissa, ravintolaillallisen, vaahtokylvyn, espresson keskiyöllä Bulevardilla, ihanan aamiaisen, ankeaa tiskaamista, rantasaunan, hetken synkintä angstia ja kirkasta ymmärrystä omasta kasvusta.

Tulin katsomaan kotikotiin kissaa ennen huomisen mökkireissua (ensimmäinen oikea sellainen vuosikausiin!) ja yritän taas, koska muuta en voi, auttaa äitiä ja ymmärtää kaikkia.

...

One weekend can contain weeks. A night in a design hotel, dinner in a restaurant, bubble bath, espresso in the midnight at Bulevardi, a wonderful breakfast, mundande dishwashing, lakeside sauna, a moment of darkest angst and lucid understanding of one's own growth.

I came to my parents' place to see the cat before going to the summer cottage tomorrow (the first real trip of this kind in years!) and once again I'll try, because it's all I can do, to help my mom and understand everyone.

One step forward, two steps back.

Since the lovely Bean&Crumpet make it seem so cool and I do all my showerthinking in English, I'll give it a go.

I should be a grownup, I should be okay with myself, after all that selfreflection and forgiving, I should be free of shame but I'm not.

Inside of me there's a place where I keep hurting myself. A place I go to after every mistake, every misunderstood rejection and every day of crushing selfdoubt.

I am happy. But is it true happiness if it comes through denying and hiding my darkness?

...

Koska ihanat Bean&Crumpet saavat sen näyttämään niin coolilta ja kaikki suihkuajatteluni tapahtuu englanniksi, yritän minäkin.

Minun pitäisi olla aikuinen, pitäisi olla sinut itseni kanssa, kaiken sen itsetutkiskelun ja anteeksiantamisen jälkeen pitäisi olla vapaa häpeästä, mutten ole.

Minulla on sisällä paikka, jossa edelleen jatkan itseni satuttamista. Paikka, johon mennä jokaisen virheen, jokaisen väärinkäsitetyn hylkäyksen ja jokaisen itsensä epäilyä täynnä olevan päivän jälkeen.

Minoon onnellinen. Mutta onko sellainen aitoa onnea, jonka saavuttamiseksi oma pimeys on kiellettävä ja piilotettava?

Ei näin.

En oo semmonen, mitä minusta halutaan. Haluun lomallani lukea enkä poimia viinimarjoja. Jähmetyn paikoilleni, kun huudetaan. En pysty sivuuttamaan selviä yrityksiä syyllistää tai kiristää. Haluan itse päättää tai ainakin toivon, että auttamaan pyydetään, ei käsketä.

Oon ihan varma, että pystyn itse tekemään elämässäni päätökset ja selviämään virheistäni. Miten minä saan muut tajuumaan? Ylihuomenna pääsen takaisin kaupunkiin, jossa moni jo takaisin töissä ja jossa minua odottaa Heureka ja kylpyamme hotellissa, Poika ja kuohuviini.

This is all that happened.

Ei ollut tarkoitus taantua teksti kuukaudessa -kirjoitteluun, mutta kevät meni jossain huumassa ja kesä tähän mennessä puistoissa, töissä ja sängyssä.

Kerrataanko:

En päässyt vieläkään kouluun. Ei jäänyt paljosta kiinni, mikä harmittaa ehkä sen verran, että kolmannella kerralla väkisin. Eniten (kuvitelkaa, eniten) harmittaa pettymys, jonka aiheutin vanhemmille.

Asuntoa ei ole löytynyt, koska ollaan elitistisiä ja (turhankin) vaativia. Ei haluta muovilattiaa eikä rumaa keittiötä. Silti halutaan se kaikki (lasitettu parveke, vaatehuone!, isot ikkunat, mieleinen postinumero) mielellään alle yhdeksällä sadalla. Plus jos joku vielä sallisi, että asuntoon saapuu etunenässä maailman paras kissa.

Oon tehnyt töitä melkein niin paljon kuin saan. Hallissa on tuskaisen kuuma, olen alkanut vihata paketteja ja syön huonosti. Mutta ensi viikosta alkaen kaksi viikkoa lomaa.

Lomalla siivoan vaatekaapin, käyn toteamassa lapsuudenkodin ja uu aa, parasta, vietän Pojan kanssa superviikonlopun ja toivon mukaan kanssa superviikon.

Koska ei halpoja lentoja Berliiniin eikä Tukholmaan, lomavaihtoehto kolme oli Helsinki ja Helsingissä Klaus K, josta huone kylpyammeella, myöhäisellä checkoutilla ja parhaalla aamiaisella. Illalla drinkeille (Crush vai American Bar!?), syömään ja elokuviin. Mielessäni minulla on uusi kesämekko ja korkkarit, Pojalla valkoinen paita. Nyt kun löytäisi ravintolan, joka sopisi.. date nightiin.

Kesä on jees. Selviän vielä tästä viikosta. En luo liikaa odotuksia lomalle.