Out of the Dark

Tänään koin pienimuotoisen hermoromahduksen. Istuin sohvalla ja yhtäkkiä itkin sitä, kuinka en halua enkä uskalla enkä jaksa enkä pysty. Joten ratkaisuna tauko kaikesta, kävely keväässä, Ben&Jerry's:ä ja kahvia. Sohva ja Greyn Anatomia. Tuossa myöhemmin, jos siltä tuntuu, ruuansulatus ja sähköfysiikkaa. Mutta jos ei tunnu, niin säästän huomiseksi kirjastoon.

Se, kuinka paljon pelkään epäonnistumista, aiheuttaa jo lamaannusta, eikä enää hoida normaalia hommaansa eteenpäin tyrkkimisessä. Siksi huomenna käyn vähän juttelemassa asioista ja alan oikeasti relaamaan. Ei niin, että takaraivossa jyskyttäisi koko ajan joku vierasaineiden metabolia vaan niin, että ansaitsen tämän, on hetkiä, jolloin saan vain olla, tehdä jotain muuta.

Kyllä se siitä. Maailma ei tule ikinä valmiiksi, ei edes 25.5.

Back for Now

Oy vey. Elämän sivuilta putoilee asioita pois, joihin ei vain ole aikaa. Yhteenmuutto, uusi työ, opiskelu, kaikki ne vei liikaa aikaa muulta, joten kirjoittaminen jäi. Aloitelkaamme sitä siis uudestaan. Vaikka aikaa on vähemmän.

Update on aina tehokas uudelleenaloittaja, joten here we go.

Rakastan työtäni. Viimeisen kuukauden aikana tosin työ on ollut stressaavaa, liian vastuullista tuntimäärääni nähden ja liikaa ajatusvarantoja vievää. Mutta ihanaa joka tapauksessa. Olen hyvä työssäni, kiinnostunut siitä, joka päivä on kerrankin erilainen klassisesti sanottuna ja uutta opittavaa riittää enemmän kuin opittua. Siskoni kysyi, voisinko kuvitella pysyväni tuolla töissä pidempään, vastasin periaatteessa joo, jos ei olisi sitä toista.

Sitä toista. Inhottavaa, vaikeaa, ylivoimaista unelmaa, jota en saa mielestäni, en millään. Kevään ajan olen käynyt valmennuskurssilla, minkä ansiosta koen osaavani huomattavasti paremmin kuin ennen, mutta tarpeeksi? Enpä usko. Silti en voi luovuttaa, en vaikka kuinka haluaisin, koska mitään muuta, jossa olen lähtökohtaisesti niiiiiin huono, en ole halunnut tällaisella intohimolla.

Mutta olen väsynyt, stressaantunut, ahdistunut, väsynyt väsynyt väsynyt. Joskus sitä haluaisi vaan käydä tekemässä työnsä, tulla kotiin, viettää vapaa-aikaa ja nukkua normaaleja määriä.

Pääsykokeen jälkeisenä päivänä lähdetään Pojan kanssa Berliiniin. Oon siitäkin ihan täpinöissäni, mutta oh dear, toivottavasti en pura kevääni purkautunutta stressiä kamalaan flunssaan tai itke kuviteltua epäonnistumistani koko lomaa.

Yhteenmuutto, se meni hyvin. Pojan kanssa elämä on vieläkin hyvää. Melkein sellaista, että miettii, koska jotain tapahtuu. Mutta olkoon toistaiseksi. On meillä aika sekaista, se voidaan laskea parisuhteen huonoksi puoleksi. Ollaan sloppy. Mutta damn, ollaan sitäkin yhdessä molemmat.

How can it feel so like home, when it's such a bloody mess?

Oon niin väsynyt!

Kaks viikkoa nyt oon nukkunut enemmän kuin miesmuistiin ja silti, oh dear lord. Asunto on nasta, Poika naurattaa minua jo pelkällä olemassaolollaan vaikka jonkunnäköinen väsymys/uupumus/masennus yrittää ryömiä pään sisään. Kissa diggaa ikkunoista, Pojasta ja laminaatista muovimaton tilalla. Allt är bra, vaikka silti joka suunnalla vielä epämääräisiä kekoja, kun ei jaksa järjestää vuosien muotilehtiä ja turhia keittiötavaroita.

Töissä on ollut raskasta, mutta aika kivaa. Ekana päivänä olin melkein koko ajan woooooot?! plus tyhmät housut oli liian pienet enkä tiennyt sarjiksista mitään. Nyt osaan jo suositella, tiedän kuka on Kohtaamispaikalla ensi viikolla, kuka on perunut Kirjamessuesiintymisensä, onko meillä sitä Hesarissa aamulla ollutta runokirjaa, juu toki laitetaan pakettiin, käykö hopeinen paperi?, trettionio nittio, var så god, behöver ni en påse?.

Nautin ekasta vapaapäivästä yksin pitkään aikaan, mutta yritän kohta aloittaa pienimuotoisen siivoilun ja järjestelyn, ehkä lukea vähän immuunijärjestelmästä. Sitä ennen vielä hetki sohvalla huovan alla, keitänpä päivätsufeen.

For once, there's better thing to do than being sick

Buu, oon flunssassa. Ensi viikolla edessä neljä ensimmäistä työvuoroa ihanaisessa Akateemisessa (en edes muista, miten henkilökunnan sisäänkäynnin jälkeen mentiin pukuhuoneeseen, sokkeloista, sokkeloista, ehkäpä ilmestyn paikalle vähintään tuntia ennen työvuoron alkua), tentti (välitentti 1, solut, kudokset, hermosto, aistit, umpieritys, luusto&lihakset, iisibiisi - as if) ja uu-aa muutto!

Viime viikon maanantaina allekirjoitin irtisanoutumispaperini, kättelin esimiestäni ja marssin toivottavasti viimeistä kertaa ulos siitä pyöröportista ja vietin loppuviikon "lomaa", jonka aikana vastaanotin muuttolaatikoita, kannoin kasseittain turhaa roinaa ulos asunnosta, söin suklaata ja nukuin liian pitkään. Myös kyllä luin, palautin luentopäiväkirjoja myöhässä ja yritin saada itseäni niskasta kiinni. Eilen toin kirppariromua äidille ja tänään lähdetään hakemaan sänky ja sohva pois pois muuton tieltä.

Muutto jännittää, mutta vähemmän kuin itse asuminen. Ajattelen koko ajan, että sitten kun asun Pojan kanssa, en voi enää olla niin kuin normaalisti olen kun makaan keskellä päivää peiton alla, syön kaksi suklaapatukkaa peräkkäin ja katson DVD:ltä Frendejä tai Sinkkuelämää, jotka olen nähnyt miljoonasti. Mutta miksen voisi, jos siltä kerran tuntuu? Jatkuvasti unohdan, että olen muuttamassa yhteen jonkun sellaisen kanssa, joka on nähnyt paljon enemmän kuin kukaan muu siitä millainen olen huonoimmillani tai vastaavasti parhaimmillani. Hän tietää unelmistani, ongelmistani, menneisyydestäni ja peloistani ja ainakin tähän mennessä hän on halunnut aina jäädä. Miksei haluaisi vastaisuudessakin? Plus, tuon maailman parhaan kissan kämppiksekseen <3

Jea, tänä iltana voisinkin vetäytyä vällyjen alle parantelemaan tämän typerän flunssanpoikasen ennen huomisaamua kello yhdeksää. Nähää!

Whoa!

Tänä aamuna noin kello 10.16 sain kuulla, että joku, mistä olen unelmoinut ainakin vuodesta 2004, toteutuu syyskuun lopulla. Pääsin töihin Akateemiseen kirjakauppaan ja vieläpä kaunokirjalliselle osastolle (voitte kaikki, jotka salaa luette sepustuksiani, tulla kyttäämään pokkarihyllyjen takaa!). Työsuhde jatkuu näillä näkymin vuoden loppuun, mutta mahdollisuuksia on enempäänkin, katsokaamme kuinka asiat sujuvat ja onko unelma todellisuudessa lainkaan sitä mitä odottaa. Ja onko keväällä varaa satsata täysillä siihen toiseen unelmaan.

Melkein yhtä tärkeä pointti, kuin unelman toteutuminen on se, että pääsen pois pakettienlajittelusta, johon minulla ei koskaan ole ollut suurempia intohimoja. Ja isä voi rentoutua hetkeksi, en jämähtänytkään postiin.

Dream almost come true.

Eilen kun istuin tukka märkänä jumpan jälkeen bussissa kotiin, puhelin soi ja kerrottiin, jotta ensi viikolla ois mahdollisuus työhaastatteluun Akateemisessa Kirjakaupassa. Mielessäni huusin, että BE COOL!!! ja sovin ajan ensi keskiviikolle. Paikka on ainoastaan Hulluille Päiville, mutta vähän arasti ajattelen, että se voisi poikia jotain muutakin. Tosin, elämäni toinen työhaastattelu. Vähän jännittää.

Teini-ikäisenä haaveilin, että olisin töissä Akateemisen pääkassalla, jag kunde rekommendera böcker för svenskspråkiga pensiönärer ja ostaisin kodin täyteen kirjoja henkilökunta-alennuksella. Vuodesta 2005 olen lähetellyt hakemuksia säännöllisin väliajoin ja nyt se on huomattu, pakkohan se on itseään onnitella, olkoonkin että kyseessä vasta haastattelu ja työsuhteen kesto viikon.

Opiskelu lienee minua, en minä opiskelua varten.

Luennot alkoivat tällä viikolla. En edelleenkään ole parhaimmillani yhdeksältä aamulla istuessani paikallani, seuratessani jatkuvia luentokalvoja ja kuunnellessani puhetta. Haluan lukea itsenäisesti, ottaa asioista selvää ja kirjoittaa havaintojani. Tämän hyväksyminen, luennot ei tarkoita koko opiskelua, luennoilla ei ole pakko käydä, luennot voi korvata ahkeralla, itsenäisellä opiskelulla, saattaa muuttaa jotain tänä syksynä. Eilen oli kyllä Ihmisen fysiologia -kurssin eka kerta, joka oli tuttua asiaa, mutta jossa jaksoin istua täydet kolme tuntia enkä edes haukotellut!

Joka-aamuiset päänsäryt (liekö ihanasta bruksismista johtuvaa?), mielenturruttava väsymys, ihmeelliset kolotukset ja lihassäryt riittää nyt kanssa. Olen laiska, sen tiedän, mutta nyt ihan väkisin teen jonkunasteisen korjausliikkeen. Jos en onnistu kaikessa, ei se mitään, mutta jonkun on muututtava. Armo on avainsana. Se ja toivottavasti parantuva itsekuri.

Listataanko tavoitteita? Alan pitää unipäiväkirjaa (paljonko nukuin, miten nukuin, käytinkö kiskoa, miltä tuntui päivällä, väsyttääkö?), yritän väkisin liikkua sen pari kertaa viikossa (tänään keppijumppaa, ensi viikolla aion uskaltautua bodypumppiin, koska fysioterapeutti oli että bodypump, jeaaaah!), en syö ihan joka päivä suklaata ja raahaudun kirjastoon väkisin niin monta kertaa, että siitä taas tulee rutiini.

Mieleni on kuin ihmeen kaupalla pysynyt suhteellisen iloisena tämän kaiken opiskeluun, muuttoon ja elämään liittyvän stressin keskellä. Nyt jos pääsisin eroon kehon viesteistä, jotka vaatii parempia elintapoja, olisinko vieläkin iloisempi?!

Ylihuomenna lähdetään Radio Rockin risteilylle. Siellä nyt annan kuitenkin itselleni luvan juoda Mai Tain jos toisenkin. STAM1NAAAAA!