Let me out.

Niin niin, oon nyt kaikkea sitä mitä minulta pahimmillaan odotetaan. Lapsellinen, itsetuhoinen, vastuuton ja itsekeskeinen. Äitini soitti tänään viidesti ennenkuin suostuin soittamaan takaisin. Tunnen olevani pettymys kaikille, vaikka suurin osaa tarkoittaa vain hyvää ja pettymys lienen vain itselleni.

Näen toistuvasti unia jossa yritän päästä ulos Lintsin Vekkulan kaltaisista ihmeellisistä taloista, joissa on ovia jotka ei aukea, liukumäkiä ja portaita. Joka unessa olen talossa eri ihmisen kanssa ja aina se toinen hukkuu johonkin ja minä jään yksin.


Can't anyone please just help me escape this?

Enpäs kerrokaan.

Tänään on ollut juuri sellainen kevätpäivä millainen kaikkien pitäisi olla, noin sään puolesta. Noin muuten oon vieläkin aika messed up, vaikkakin eilisilta oli nasta. Sain seuraa, hyvää ruokaa, viihdettä ja vähän siveettömiä juttuja. Oli hauskaa.

Tossa aikasemmin kävin kaupassa (ilman takkia!) ostamassa leivinpaperia ja kaksi Risifruttia. Matkalla kotiin kävelin hitaasti kahden pojan perässä, jotka työnsi pesukonetta eteenpäin, ja yhtäkkiä mie tajusin mikä se on mikä minua koko ajan itkettää. Niinku woosh, tiedätteks, joku suuri tajunnan valo kirkkaana. Mutta minä en halua sanoa sitä ääneen, en haluu ees ajatella sitä, koska se ei saa olla totta.

What a cliffhanger, goddamnit.

Yritän vaan kokoajan löytää keinoja paeta oikeaa elämää, odotuksia ja vastuuta. Eilen uni, tänään eka kahvi aurinkoisella parvekkeella ja kohta vähän olutta Kaislassa ja ehkä viintä Espoossa. Life is good when you don't think about it.

Ei huomista.

Tsing tsing, juon olutta yksin himassa keskiviikkoiltana eikä huvita paljon mikään. Kohta aurinkokin on kokonaan laskenu ja kesänodotusfiilis menee pois. Vaikka onhan se joo, että juominen lasisesta 0,33 l pullosta tuo aina mieleen kesän, puistot, system rockin ja pussailun, minkä sille voi.

Yksityisautoilin tänään kotiin Espoosta joskus kello 16:20, oli ihan naurettava ruuhka (10 km/h), minä ajattelin vaan ettei kukaan voi haluta tällaista elämää ja sain jonkun typerän hyperventilaatiokohtauksen. Melkein pysähdyin hengittämään, luulen että itkin vähän ja olin ihan että voi hyvä luoja, et sie oot Outi sekasin. Oon niin kyllästynyt siihen, että "eihän se olo käskemällä pois mene, kun on niin kauan ollut". Haluun terveen pään, jumalauta.

Eipä siinä sitten muuta, maailmassa on kaksi, ehkä kolme ihmistä tällä hetkellä, joille puhuminen ei ärsytä. Pelkään koko ajan, että sekoan, tiedän etten. Tosin: liekö merkki hulluudesta, että vakavissani mietin, miten päivän saa jatkumaan ikuisesti, mitä pitää tehdä ettei huominen tule. Eikö se oo niin, että niin kauan kun pysyy hereillä, on vielä tämä päivä ja tämän päivän huolet?

Oikeasti en tajua mistä tämä emoilu johtuu. Sori.

Uaah, enkö voisi olla vain kuka oikeasti olen, väliäkö sillä olenko sellainen "traumojen" ja vääristymien takia. Haluan olla vastuuton, tuntea kevyttä jännitystä ja vaaraa ja lähteä vuodeksi ulkomaille mihin minulle ei kukaan voi soittaa. Haluisin hetken edes kuulua johonkin ja olla tuntematta itseäni feikiksi tai valehtelijaksi.

Tiistaina piti listata asiat jotka tekee iloisiksi, niitä oli kolme: Poika, kevät ja kissa. Kaikki muuko on huonosti? Ei oo todellista, että oon näin rasittava. Koska tää loppuu. Ehkä kiusaan itseäni tänään, otan vähän lisää juotavaa ja valvon niin kauan kun pysyn väkisin hereillä.

I was always returning.

Uaah, se tulee aaltoina. Sekoitus surua, luovuttamista ja pelkoa. Välillä oon minä, tavallinen, iha jees, mutta se voi tulla milloin vaan ja sitten se vähän sattuu, painaa jotenkin alaspäin.

Olin kauhean väsynyt tänään. Miun terapeutti (joo, on mulla sellanen, tekis hyvää monelle muullekin) oli muuttanut ja se huone oli iso ja tapetit jotenkin kultaset. Siellä oli erilainen energia (tai sitten vaan aurinko), mutta puhuin paljon enemmän kuin aikaisemmin. Siitä kuinka lauantaina olin ihan pelkkää mustaa ja kuinka pelkään kamalasti, että ihmiset pitää minua ylimielisenä kusipäänä kun en osaa jutella ja välillä haluan vain katsella.

Oon minä sitäkin miettinyt, mistä minua aina muistutetaan, että olisin vähän armollisempi. Tajuan kai, että se vinkuva kyyneleistä märkä kuolemanväsynyt pelokas eristäytynyt ja pimeä ei ole minä kokonaan. Että on olemassa se toinen kikatteleva kapinallinen ja luova, joka oli olemassa ennen ja vieläkin välillä. Tänään kun kiipesin ylämäkeä päästäkseni kirjastoon lukemaan, tuuli työnsi taaksepäin ja kuulin että mutisin ääneen jumalauta, meen sinne vaikka väkisin, yritä estää. Tiedän senkin, että aina kun annan periksi sille synkälle minulle, surustani osa on surua ja ikävää sitä valoisampaa kohtaan. Tavallaan en löydä tasapainoa, oikeammin en tunnista mikä osa on diagnosoitua olotilaa, mikä perusluonnetta. On aina yhtä huimaa, kun huomaa, että joku näkee ja uskaltaa katsoa molempia puolia. Yleensä on niin, että ne ei pelkää jotka on ennenkin nähneet pimeyttä tai olleet siellä itse, sellaset jotka ei väheksy vaan ymmärtää että se on oikeaa. Tiedätteks, vähän samalla lailla tajusin Sylvia Plathin Jalava-runon (Elm) joskus yläasteella:

I know the bottom, she says. I know it with my great tap root;
It is what you fear.
I do not fear it: I have been there.

Meen nukkuun nyt . Huomenna saatan pestä pyykkiä.


ps. joku, jota en kai edes tunne, lähetti sähköpostia jotta tuntuu että lukisi salaisuuksia. niitä nämä ei ole, pelkkiä ajatuksia, jotka saa pysymään kontrollissa kirjoittamalla ulos. niille, jotka minut tuntee oikeassa elämässä, näistä jutuista saa kysyä kyllä. ikinä en näin avoimesti puhuisi ääneen, tiiättehän te sen jo tähän mennessä, mutta kysyä saa, kyllä kyllä. joo ja kertoa kaikesta.

nii. be the love generation.

On and on we carry through the fears.

Kello on varttia vaille kuusi aamulla, ulkona on kaunein valo koskaan.

Nukahdin aikaisin kissa huolestuneena jalkopäässä ja nyt heräsin niin, että snap silmät on auki, nukuinko ollenkaan, onpa olo harvinaisen epälevännyt, mutta olenpa vielä olemassa.

Tänään on sunnuntai, vanhemmat on tulossa konserttiin Espooseen ja pelkään että joudun näkemään. Poika sanoi tulevansa halaamaan ja pelkään että alan itkeä. Oisinpa tänään sellanen, josta kukaan ei sano, että voi voi, miten nyt noin.

Keittäisinkö kahvia, nukkuisinko lisää. Ruokin kissan kuitenkin.

Kamala krapula, ne sanoo.

"Empty bottles just seem to say, I cannot make this go away." (Hurt: Dirty)

En minä tiedä, koko viikon olen ollut väsynyt ja surullinen ja loppuviikon aikana olen alkanut uskoa, että se olen minä aina. Joskus keskiviikkona töissä ollessani vihainen ja jossain räjähtämispisteessä, olin hinnoitellessani polkupyöriä kirjoittanut lapulle housujen taskuun, että nothing has changed. no amount of pills or therapy won't fix it if they already haven't.

Ja nyt lauantai-iltana olen taas tällainen jollainen en ole, olenko?, en halua olla. En vastaa puhelimeen, sammutan valot, itkettää, ajattelen etten riitä kenellekään enkä haluakaan riittää. Ajatukset on vaarallisia, vääriä ja tuhoisia. You shouldn't want me. Please don't like me, I'll just disappoint you. Jos olen ihan armottoman rehellinen kaikelle sille mitä tunnen, tajuan kyllä että olen itsekeskeinen, itseäni säälivä ja ärsyttävä. Tälle ei ole mitään syytä, kaikellehan on syy, miksen minä ymmärrä mikä on vikana!? Melkein kamalinta on ettei ole ketään kehen luottaisin niin että soittaisin, tajuaako oikeasti kukaan miltä se tuntuu kun ei melkein voi hengittää? Kukaan ei halua kuulla, koska onhan se vaikeaa, rasittavaa ja kiusallista. Ihmiset aina kysyy minkä takia, mitä sellaista on tapahtunut että sinä olet surullinen. Mitä väliä sillä on nyt kun en kestä ajatusta olemisesta, huomisesta, jatkumisesta? Miten se ratkaistaan, etten voi olla yksin itseni kanssa nyt mutten voi kuormittaa ketään kenestä välitän?

Snif snif.

Tunnustuskirjallisuutta, hyi.

Oi, pääsiäinen. Tuli tehtyä juttuja, ei kuitenkaan paljon mitään.

-kotikotikoti, en osaa enää olla siellä ahdistumatta, siellä on aina liian äänekästä tai liian hiljaista, ruokapöydässä kuiskasin siskolleni, että ahdistun yli kolmen hengen joukossa. se ei ole totta.

-näin unta, että olin äidin kanssa lintsin vekkulan kaltaisessa sokkelossa ja minua pelotti, sitten kun pääsin ulos, näin isäni, joka löi minuu naamaan. en löytänyt netistä tulkinta-apua ja aamulla uni vaan nauratti.

-näin mm ihanan Eevan ja sillai nautin olostani, että pystyin vain oleen ja kuunteleen ja vähän jutteleen. niinkuin sanotaan, se jatkuu siitä mihin jää, vaikka aikaa kuluis. syötiin puffeja, lumipanttereita ja punasta jaffaa, niinkun joskus 15-vuotiaina, oli siistii.

-lammasta, riisiä, mysteerikastiketta, olutta ja punaviiniä espoossa. mielessä vähän liikaa pyöri aluksi jutut kotoa, sellaset lauseet, että "maailma romahtaa" ja ehkä join vähän liikaa viintä mutta olo oli hyvä.

-loppuillasta (kello oli kaksi?) tuli joku keskustelu jonka aiheesta en enää ole varma (huonoimmasta seksikokemuksesta se lähti ja johti vain kiukkuun) ja minä pitkästä aikaa suutuin. muistan ajatelleeni juttuja että kukaan ei kuuntele minua, kaikki ymmärtää kaiken tahallaan väärin, minä en osaa sanoa mitä haluan ja kaikki on aina samanlaisia, pelkää puhua ynnä muuta laskuhumalaisen dramaattista. ja koska ois ollu noloa jatkaa raivoamista jostain millä ei ollut (ainakaan muille) mitään merkitystä, turvauduin tuttuun tapaan mennä hengittelemään vessaan.

-sitten sillä hetkellä nolointa koskaan oli itkeä humalaisena vessassa Pojan halatessa. Siitä muistan vaan ajatukset "sinä et saa nähdä minua nyt", "oon tosi säälittävä" ja "älä päästä irti".

-seuraava päivä hyvä, kaikki oli paremmin, pizzaa, dvd-viihdettä ja suihku. vähän puhuin asioista kun selkeästi pimeässä kysyttiin. "sä kerrot itestäs tosi varovaisesti", sanoi ja tajusin että niinhän teenkin ja minkä takia, en tiiä.


Just nyt, kun on arki taas ja kohta töihin, nyt lukemista, on aika hyvä olo. Jatkuispa hyvänä kans.